Ankkarock

Ankat ja muut tähdet rokissa

Auringonvalo sokaisee siristävät silmäni ja tappaa uneni kuin tauti. Ensimmäinen esiintyjä pauhaa jo kohta Korsossa, ihme aamufestari. Hyppään Kalliosta dösään ja motarin kautta Vantaalle. Perillä huomaan paikan olevan enemmän kuin lähiö. Korso edustaa jonkinlaista ihmisryhmää, jota ei tule yleensä kadulla vastaan. Jengi on suorastaan säkenöivää mitä erikoisimpine vaatteineen ja olotiloineen. Osa ei tunnu välittävän vaatteista ollenkaan.

Teen seuraavan viiden minuutin aikana urheilusuorituksen, joka vastaa 800 metrin aitoja luontonäkymin, jotta näen edes osan Backyard Babiesin keikasta. Jo toisen biisin kohdalla ymmärrän, että BB on väsynyt bändi. Juonnot eivät koskaan tule suusta pihalle asti, tai ainakaan ihmisten korvaan lukuunottamatta yhtä riemuvoittoa, joka meni jotakuinkin näin: "I know we are in Finland but it's Sunday maaaan."

Backstage paikoista parhain Soluttaudumme backstagen kiihkeään tunnelmaan. Backyard Babiesin hullu kitaristi Dregen jää juttusille:- En oikein tiedä missä mennään urallamme, kun nyt tapahtuu niin paljon juttuja yhtä aikaa. Sanotaan vaikka, että voi olla, että ollaan jouluna keikalla Karibialla, paikka voi tosin olla myös Tokio. Uusi levy on myynyt paremmin kuin mitä odotimme ja vientiä riittää, Dregen kuittaa touringin. Ville Valo liittyy seurueeseen:- Mä oon täällä fanittamassa Pohjoismaiden parasta bändiä, Turbonegroa. Kuulun St. Paulin Turbojugendiin, kehaisee Ville, viikset hieman huulilla.

Muusikot ovat joukkoeläimiä ja jengin koko sen kuin kasvaa. Ministryn pojat vaeltelevat pitkin aluetta. Ministry kiertää pitkin Eurooppaa erikoiskokoonpanolla. Joukoissa seisoo muun muassa Slipknotin rumpali Joey Jordison: - Nyt on taukoa Slipknotilla keikkaelämässä, joten ehtii keskittyä Ministryyn. Tosin kesällä ollaan tehty Slipknotin kanssa kymmenen demobiisiä uudelle levylle - very heavy stuff! hehkuttaa Joey.- Mut nyt en jaksa puhua musiikista. Tykkään enemmän politiikasta, tai siitä, mikä siinä on pielessä. Esimerkiksi meidän maassamme juurikaan mikään ei ole kunnossa. Niin kauan kuin George on hallinnut, mikään ei ole toiminut. Häpeän maatamme. He is the worst president we have ever had, Jordison toteaa angstisena.
Hän näkeekin musiikin oivalliseksi tavaksi levittää poliittista sanomaa. Ministry on onnistunut tässä hyvin. Slipknot jatkaa heidän perintöään hyvällä sykkeellä.

Tähdet jatkavat ravaamistaan. Disco Ensemblen laulaja eksyy samaan pöytään- Nyt menee kovaa. Manageri on hoitanut meille kuukauden kiertueen Euroopassa, joka sisältää 30 keikkaa viiden muun bändin kanssa, Miikka Koivisto kehuu. Kun sä huudat niin kovaa, niin miten sun ääni kestää- Ikinä ei oo pettänyt. Se on luontainen lahja. Hieno sellainen, Koivisto kiittelee. Yritän saada Miikkaa rääkymään Talvipotpuriin uutena vuonna, mutta hän\ntietää jo olevansa silloinkin kaukana jossain muualla meuhkaamassa. Näin ne parhaat viedään pois luotamme.

Andy Mckoy on juuri päättänyt keikkansa. Hiki hatusta valuen hän vaappuu luokseni. - Näin vanhana meinaa jo kunto pettää, Andy valittaa. Mut hyvin sä vedit! - Niinhän mä aina. Ei sitä tartte ees sanoo ääneen, Andy kuittaa ja jatkaa matkaansa kaljatelttaan. Ankkarockissa kävi lauantaina 16 000 ja sunnuntaina 15 000 musiikinystävää. Ihmisjoukko ylitti kaikki odotukset. Minä, yksi pieni monista, painuin helsingin pimeään yöhön vähin äänin, kuin vain hukkuakseni hämärään.

Tammerfest

Tarinoita Tammerfestin tiimellyksestä

12.7. PMMP, Vuolteentori

Knossoksen terassille, kymmenen metrin korkeuteen, kuuluu Miran ja Paulan ääni yllättävän hyvin, muu jää suttuiseksi, mutta soundi on kuitenkin laulettavan braa. Näköala on hulppea, tosin Paulan kaulahelmien väri jää epäselväksi. Rakkauslaulut luovat surullisen tunnelman pöytäseurueeni mieliin, joka kaikesta huolimatta on tasokas ja tunteikas. Hieman punaviiniä ja kreikkalaisia grillattuja vihanneksia. Olemisen täydellinen keveys haikeuteen pakattuna saa minut näkemään unia, kukkatytöistä, räävittömistä, sielukkaista.

13.7. The Others, Tammerfest-laiva

Mielessäni alkaa tykyttämään Leewingsin Toteemipaalu-veisu, kun näen Göstän kaksoisolennon tulevan luokseni.
"Pahoillani, en polta" vastaan.
Näsinneula on täältä katsottuna kovin pieni ja mitätön kapistus. Laineet liplattavat, aurinko hellii ja paatti on loppuunmyyty. The Others, tuo 22-pistepirkon cover-projekti, luo maanisen tunnelman yleisön verenkiertoon. Olo laivalla on jossain itsesäälin ja tulevaisuudenkaipuun välimaastossa, onhan päivä pääsykoetuloskirjeiden. Othersin keikkavaloina toimii auringonlasku ja välispiikkeinä tuuli Näsijärven kuohuilla höystettyinä. Kone hurisee, bensa haisee ja rautalankasoolo raikaa. Joitain pyydettiin naimisiin, toisille huudettiin, joka tapauksessa, edessäni oli kauneus. Yksinäinen kataja keskellä järveä kertoi paljon enemmän kuin osaan kirjoittaa. Minulle pienikin lätäkkö on meri.

13.7. Damn Seagulls ja Lapko

Lapko ja lumoava Malja valtaisalla karismallaan ja häivytetyllä ujoudellaan toimii Klubin loppuunmyydylle yleisölle kuin nyrkki silmään. Lapko on murtautunut läpi kulttisuosion keskiluokan suuruudeksi asti. Musiikkiaan miehenalut nimittävät indieheviksi, mitä se sitten ikinä onkaan. Hieman heviriffittelyä, ripaus akustista tunnelmointia, paljon bassoa ja lujasti taottua rumpua. Siinä Lapkon yksinkertainen ja toimiva resepti.
Keikan jälkeen väki katoaa terasseille haukkaamaan yöilmaa, kuka vähemmän puhdasta, kuin vain palatakseen yhtä nopeasti takaisin lavan eteen. Ilmenee tosiasiaksi seikka kummallinen, nimittäin Damn Seagulls, tuo Etelä-Suomen ehkä paras bändi, astuu lavalle ensimmäistä kertaa sitten uudenvuoden Talvipotpurin. Pienen alkujännärin jälkeen kaikki on kuin rutiinia, rautaista sellaista. Biisien sanat, jotka kertovat lähinnä syvästä rakkaudesta, energiasta, onnellisuudesta ja machoilusta, eivät voi kuin sytyttää mielen ja kehon mukaan kauniisiin rytmeihin. Välispiikit ovat loistavia, kuten aina, ja laulaja-Lauri ottaa yleisön syliinsä kuin rakkaimpansa pitkän odotuksen kiihottamana. Tämän jälkeen on vaikea saada unta.

14.7. The Crash, Vuolteentori

The Crash rakastaa naisia, niin kuin minäkin, sillä erotuksella, että he osaavat myöskin laulaa. Ja se on ihailtavaa kuunneltavaa sekä tempaa juurikin ne naiset mukaansa. Miehiä katsomosta ei juurikaan löydy, minne lievät jääneet. Häpeä heidän päälleen. Yksi urhoollinen, hieman jalkakivusta kärsinyt pojanketale, joukosta kuitenkin pomppaa.
- Joko olet hankkinut kepin ja silinterin, irvailee Lauri Valkama.
Hän ja ystävänsä Holmalan Aukusti lähtivät kokeilemaan onneaan naistenmetsästyksessä Tammerfesteille. Pelimiehinä osoittautuivat mainioiksi tapauksiksi; vai kuinkas muuten juurikin The Crashin konserttiin mieli kääntyi. Metsästyksen yksityiskohdat eivät ratkenneet iltaan mennessä.

15.7. Apulanta, Vuolteentori

Eksyn Tammelantorin lohiapajille, kera Sami Saarelan. Kun emme kalastaa osaa, niin luotamme ammattilaisiin. Lohihampurilainen on hellepäivän elämys ja hintalaatusuhteeltaan oivallinen. Muikuissa on liikaa majoneesia, mutta Raija Saarelan mansikat pelastavat tilanteen.
Jatkan matkaani polttariporukan kanssa, halki pässinkivesten ja yksinäisten soittolistojen, aina Apulantaan saakka. Apulanta ei vieläkään kyllästytä, ei ainakaan yleisöstä päätellen, jota paikalla on enemmän kuin tarpeeksi. Vaadin paikkani eturivistä, viiden vuoden tauon jälkeen, tekosyynä polttariporukan hulluus. Tonin koomisenhuonot välispiikit luovat autenttisen tunnelman Vuolteentorille. Jaksamme loppuun asti, vaikka väkisin. Uusikin biisi kuultiin, Kaivo nimeltään. Ja tukku ysikytluvun alun punkkimäjäytyksiä. Nostalgista kerrassaan. Mutta koska Toni oppii soittamaan kitaraa? Siinä viikon visainen.

Aitoon Kirkastus

Lovex kirkasti Aitoon

Älä mene metsään - huutaa mies sellaisella volyymillä ja korkeudella, että hetken luulin, että häneltä puuttui jotain elintärkeitä elimiä kehostaan. Onneksi ääni tuli stereoista, joten ääntä ei ehkä tarvitsisi kuunnella koko iltaa. Toisin kävi. Lovex on ehkä Suomen ainoa bändi, joka pystyy kuuntelemaan 4 tuntia putkeen Teräsbetonia. Ja kokoajan hymyillen. Ja stereotkin olivat tuoreessa keikkabussissa astetta paremmat kuin meikäläisellä. Mä luotan c-kasettiin.
Taustoista sen verran, että hykähdyin Tammerkosken Sillalla -festivaaleilla Lovexista sen verran, että pyysin audienssia bussimatkalle Aitooseen. Ei kestänyt kauaakaan, kun olin jo bussissa. Toki tunnin odottelun jälkeen - jos jollekin jäi vielä epäselväksi, nyt puhutaan rokkitähdistä. Eikä mistä tahansa rokkitähdistä, vaan sellaisista, jotka nauttivat elämästä, ovat maanläheisiä, käyttäytyvät asiallisesti ja muutenkin tuntuvat kovin vähän ihannoida näitä legendaarisia tähden elämäntapoja. Tämä jätti paljon ajattelemisen aiheita. Liikkuuhan pojista kaikenlaista potaskaa, mutta itse pitäisin pääni kiinni aina siihen asti, kunnes olen tsekannut tilanteen. Mutta kaikkeen tottuu, Teräsbetoniinkin.
Lämpötila on noussut yli kolmeenkymmeneen ja paistattelemme päivää Lovexin bäkkärillä. Kymmeniä teinejä on kasautunut aidan taakse ja pojat aristelevat olla liian leppoisasti, koska haluavat näyttää nuorisolle hyvää esimerkkiä. Theon, bändin laulaja, viihdyttää faneja aidanraoista. Kaikki haluavat nimmarin, kuka mihinkin. "Värjää mun paita!" "Piirrä mun kenkiin!" "Halaa mua!" Kaikkien kotikaupunkiinkin pitäisi kuulemma muuttaa.
Vaikka hellettä on enemmän kuin tarpeeksi, pukee Lovexin pojat kuitenkin vanhat kunnon nahkahousut jalkaan ja kapuaa lavalle. Ei puhettakaan tuulettimista tai yhtään mistään muustakaan tilanteeseen sopivasta. Keikan alusta asti olen tyytyväinen siihen, että Jason, basistipoika, on jälleen kasvattanut partaansa. Se heiluu tuulessa tyylikkäästi. Sammy, skebasankari, on saanut runsaasti varmuutta esiintymiseensä ja kun vielä vähän aikaa jaksetaan odottaa, uskon äijästä kehittyvän melkoisen katseenlumoajan. Vivian, toinen kitaristimies, on bändin lavashow. Hän pelehtii keppinsä ja yleisönsä kanssa kilpaa ja hakee katsekontakteja kuin sokkotreffeillä, flirttailee mielinmäärin ja on muutenkin saakelin rock. Julian, rumpujen hakkaaja, pitäisi ehdottomasti sijoittaa lavan etuosaan. Miksi, koska hän on syötävänhyvännäköinen. Ja siitähän tytöt tykkää. Theon, tuo karismaattinen lihaskimppu, ottaa yleisön omakseen ja mikä tärkeintä, laulaa pirun hyvin.
Osoittautuu todeksi, että tarjoilu alueella ylittää Lovexin sankareiden odotukset ja ilta jatkuu pikkutunneille asti. Huumori lentää, musta sellainen, ja vitsit yrittävät kilpaa nakertaa kaverustensa itseluottamusta. Tekniikka on varsin hyvä: koska fanit helposti nostattaisivat eritteitä hattuun, bändikaverit pitävät huumorillaan huolen siitä, että kukaan ei varmasti leiju. Ja miksi tässä nyt leijuisi, työtä tämäkin on, kuumaa sellaista.
Lovexilla homma kulkee nyt sellaisella sykkeellä, että pojat alkavat pikkuhiljaa saada särvintä työnsä hedelmistä. Neljän keikan viikkotahti vaatii lujia hermoja, pitkää pinnaa ja joustavuutta, johon ei kuka tahansa suostuisi. Samoja naamoja pitää tsekkailla bussin pimeydessä kaksneljäseitsemän ja kuskikin on kovin hiljainen. Se lienee kuitenkin hyvä juttu? Melkoisia huhujakin kuulin takahuoneessa, mutta niistä saatte tivata hämeenkyröläispojilta itseltään. Niin, tiesittekö, että kolme Lovexin jäsenistä on Hämeenkyröstä kotoisin? Piirit ovat pienet, sillä näistä jäsenistä kaikki ovat soittaneet myös muun muassa Hämeenkyrön Suomuuraimet -nimisessä voitokkaassa bändissä. Ei tainnut suomirokki maistua, kun tyyli vaihtui astetta hevimpään. Oli miten oli, ei varmasti kaduta.
Kyllä siellä Aitoossa muitakin bändejä taisi olla, mutta ajattelin raportoida parhaimmasta. Näin Tiktakin, Neljän Ruusun, Jonna Tervomaan, Ismo Alangon ja Apulannan keikat. Alangon veljekset ovat jotain ihmeellistä, mikä ei helposti mene maan asukin tajuntaan. Se kyky tehdä kaikki se, mitä miehet lavalla tekevät, on jotain niin hienoa, että sanarikaskin toimittaja hiljenee mieluummin, kuin menee raportoimaan asiasta nuotin vierestä. Sanotaan nyt vaikka niin, että jos katsot yhden keikan vuodessa, katso Ismo Alanko.
Takaisin Lovexiin. Keitä nuo salamyhkäiset jätkät sitten ovat? Otin asiasta selvää ja tein teille haastattelutaulukon. Lukuintoa!

Kysymykset:
1. Miksi Lovex on Suomen paras bändi?
2. Paljasta Hämeenkyrön Sanomille yksi salaisuutesi.
3. Esikuvasi?
4. Missä olet viiden vuoden kuluttua?
5. Mitä sä haluat?

Julian, mies rumpujen takana
1. Me kuulostetaan ja näytetään parhaimmalta.
2. Olen sinkku.
3. Isoveli ja Incubusin Jose Pacillas.
4. Seiskassa.
5. Olla paras.

Theon, kultakurkku
1. Ei se soittotaito, eikä biisit, eikä ulkonäkö, vaan rumuus.
2. En ole ainoastaan mies. Olen tosimies.
3. Daniel Johns, Silverchair.
4. Takaisin koulunpenkillä.
5. Taikamaton.

Sammy, kitaramaestro
1. Meillä on aina pilke silmäkulmassa.
2. Mulla on vieläkin maitohampaat.
3. Joe Satriani ja Elias Viljanen.
4. Takaisin Pursolla.
5. Viikset.

Christian, synataikuri
1. Koska koko bändin on vähän niin kuin Juhlamokka.
2. Mä olen oikeasti hyvännäköinen.
3. Ei ole.
4. Vietnamissa.
5. Kavereita. Ja rakkautta.

Jason, thö basisti
1. Jotkut asiat vain on olemassa ja tämä on yksi niistä.
2. En ole syntynyt Hämeenkyrössä.
3. Joonas Lepistö ja läheltä Teemu Mäntykorpi, kaukaa Stuart Kinkku.
4. Onnenmaassa.
5. Omakotitalon (faneille vinkiksi)

Vivian, skebasankari
1. Komeimmat kollit, kuumimmat kissat, kaunein lavashow, paras asenne.
2. Olen ollut nuorisorikollinen.
3. Slash ja Axl Rose sekä Alice Cooper
4. Kolmannen albumin jenkkikiertueella
5. Kaiken.

Provinssi

Provinssi - se pakollinen festivaali

Kumma juttu, mutta niin se vaan menee, että kesä ei ala ilman Provinssia. Tänä vuonna se meni myös kirjaimellisesti niin, sillä Provinssi aloitti helteet, ennen sitä oli kylmää kuin karjulla kylmiössä. Tätä mieltä asiasta on myös Janne Joenniemi, jolle kyseinen provinssi taisi olla 24. tai sinne päin ainakin. Kunnioitettava saavutus kaikin puolin. Ja olipa Janne niin hyvällä tuulella, että tarjosi köyhälle toimittajalle myös yöpaikan auvoisasta hotellihuoneestaan Seinäjoen keskustasta. Makeiden yöunien jälkeen meno jatkui saunalla ja oikein taksilla mentiin festarialueelle. Porvarismeisinkiä perskules, mutta en vikisi, koska työmies maksoi ja hyvillään.

Näin niin paljon ja niin vähän. Ehkä puolet bändeistä jäi näkemättä. Silti näin Alice in Chainsin, PMMPn, Stam1nan, Lauri Tähkän, Amorphiksen, Within Temptationin, The Arkin, Tiktakin, Deftonesin, Komedia Vulgarian, Egotripin, Strapping Young Ladin, Los De Abajon, CMXn, Marzi Nymanin ja HK 119 -nimisen orkesterin. Tänä vuonna Provinssi oli, ehkä turhankin, hevipainotteinen, ja ei sitä jaksa kolmea päivää putkeen. Ylipäätänsä nämä festarit ovat taitolajeja. Jos haluat säilyttää itsesi ihmisenä, se vaatii tiettyjä etukäteisjärjestelyjä. Tässä muutama ohjenuora sinulle:

1. Älä ota mukaan alkoholia - jos otat, et muista bändejä ja hukkaat kännykkäsi plus sunnuntaina on paha olla ja ketuttaa.
2. Älä mene pääleirintäalueelle - tai voit toki mennä ja maksaa tuplahinnan siitä, että pääset telttasardiinipurkkiin rypemään eläinten seassa. (Niin se vaan menee, että turhan monesta tulee festien ajaksi eläimiä.)
3. Varaudu eväillä - tai vastaavasti voit maksaa festariruuasta, joka sattuu olemaan pääsääntöisesti kammottavan makuista, taivasta hipovia summia.
4. Ota käteistä mukaan - allekirjoittanut ei tehnyt sitä ja kappas, kaikki otto-automaatit olivat tyhjinä.
5. Varaa huone hostellista (tai jos olet rahamiehiä, niin hotellista) jo tänä vuonna - kymmenen vuotta partiossa pitäisi riittää telttailuun ja huoneet ovat takuuvarmasti tukossa jo helmikuussa.
6. Käy marketista ostamassa 50 pakettia lenkkimakkaraa - myyt niitä euron per kyrsä, niin sä olet rikas immeinen festien jälkeen.

Tämmöinen antisosiaalimusluonne kuin minäkin olen, niin ei tule liikaa nähtyä vanhoja tuttuja vuoden aikana, mutta Provinssi, se se on varma paikka tämmöiseen fiilistelyyn. Vastaan tuli jos jonkinmoista hiihtäjää. Jos nyt heti alkuun sensuroidaan kaikki, jotka näyttivät enemmän spedepasasilta kuin itseltään. Nähkääs Provinssista on muotoutumassa jonkinlainen outo naamaritapahtuma, suuren luokan naamiaisviikonloppu tai jotain siihen suuntaan. Ampiaisia ja shamaaneja tuli vastaan, niin kuin alastomia veitikoitakin vähän väliä.

Sen lisäksi juttutuokiot tuli pasteerattua ainakin Niko Packalenin ja Matti Kivelän kanssa. Koska Tiktak oli huono, sosiaalipolitiikka kiinnosti paljon enemmän. Päädyimme siihen tulokseen, että kaikkien kuntien pitäisi perustaa asunnottomien talot, sellaiset, jotka Kela maksaa, koska mielestämme Suomen maassa ei saa olla ketään, jolla ei ole kattoa pään päällä. Alan miehiä meinaan ovat, nuo urheilumiehet Kivelä ja Packalen.

Sitten mainiot daamit, Kaisa Tala Laura Sorjosineen, tarjosivat kauneuttaan myös tänä vuonna Seinäjoella. Se on kuule semmonen nähtävyys nuo kaksi plikkaa, että porukkaa lappaa Rovaniemeä myöten aina kesäkuun puolivälissä Pohjanmaalla. Kaisa ja Laura rakastavat Lauri Tähkää ja Elonkorjuu -orkesteria. No onhan se viulisti ihan nätti.

Kyyrösen Suvi omaa oivan bisnesvainun. Hän keräili keskellä kirkasta hellepäivää lauantaina isoja määriä pantillisia tuoppeja olutteltassa ja tienasi toki isot rahat. Palvelualoilla nuo palkat ovat niin syvältä, että ei mikään ihme, että tekee mieli poimia vähän lisäansiota. Suvi hymyili kuin aurinko ja Hangon keksi.

Tämän vuoden virallinen festarieläin -titteli menee ehdottomasti nuorelle komealle, mutta myös karvattomalle, miehelle, joka kantaa nimeä Aapo Tohmola. Ja vielä raadin perustelut asiasta.

1. Se intohimo, mikä musiikista syntyy, on eufoorista tällä itseään kunnioittavalla miehellä.
2. Se tunne, millä hän nauttii elämästä joka sekunti, saa iäkkäät raatilaiset vihreiksi.
3. Se turnauskestävyys, millä hän kiertää festaria festarin perään, saa vain palvontareaktioita henkilöissä, jotka palkinnon jakavat.

Vaikka Provinssi on mitä on, eli omaa luokkaansa, pakko antaa hieman kritiikkiä. Yhdellä lauseella varusteltuna, väitän, että esiintyjät taisivat olla koko provinssihistoriani heikoimmat. Siksipä päätin häippästä paikan päältä jo varhain sunnuntaiaamuna. Toinen seikka, mikä jäi harmittamaan, Uniklubin, tuon Hämeenkyrön ykkösvientituotteen, keikan väliinjääminen ajan puutteen vuoksi, mutta kuulemma väkeä oli kovasti heidän rymistellessä ja Jannekin taisi jollotella jonkinmoisia coverbiisejä. Jos vaikka Aitoosta tulisi sitten kunnon Uniklubifestariraporttirysäys. Sitä odotellessa, nauttikaa kesästä ja maireat jussit kaikille!

Sauna Open Air

Tervetuloa Festaripäiväkirjaani! Festareita tulee kierrettyä, kun toimittajan duunia teen. Antoisia lukuhetkiä!

Lisää löylyä!

Juoksen hiestä märkänä Hämeenpuistossa ja päätä jomottaa.
Kuumehoureisena kuulen popin ensiäänet yli Ratinanniemen. Ja ei minkä
tahansa popin. Lavalle on juuri noussut kaikkien laihojen sankari itse
Iggy Pop. 59-vuotias lihaskinttu ei esittelyjä kaipaa, mutta sanotaan
nyt vaikka sen verran, että joko Mr Pop vetää huumeita tai on
järjiltään. Ei kulunut meinaan nanosekunttiakaan niin, että kyseinen
veijari olisi ollut paikoillaan lavalla ja show kesti kuitenkin sen
puolitoista tuntia. Ja jos joku osaa ottaa yleisönsä, niin hän on
Iggy. Show huipentui siihen, että Iggy kuuluttaa mikkiinsä "Hey come
on you fat asses! Come to stage right now!" ja lava täyttyi
tanssivasta yleisöstä. Rohkea ja kunnioitettava veto, kerta kaikkiaan.

Euran Essentia-keikan takia perjantain löylyt jäivät väliin, mutta
lauantaina kiuas oli entistä kuumempi. Väkeä oli erikokoista ja
näköistä ja tunnelma oli suorastaan emansipoitunut. Siitä esimerkkinä
muutama suloinen yhdyntä metsien reunoilla, jonne satuin sivusilmällä
vilkaisemaan. Perjantaista kuitenkin sen verran, että lavalla
pääesiintyjänä repäisi Cradle of Filth, jonka syyskuussa ilmestyvällä
albumilla vierailee muun muassa Ville Valo.

Stam1na trash-riffittelyineen sopii iltapäivään kuin sahti
hääjuhliin ja parrakkaat körilykset ottivat tilanteesta vaarin.
Vokalisti Hyrde pyöri kitaransa kanssa niin lähellä valonnopeutta,
että olin lähes varma, että mies kaatuisi piuhoihinsa. Vaikka en
olekaan koskaan tunnustautunut hevimusiikin ystäväksi, Stam1na tekee
tässä selvän poikkeuksen. Musiikki on niin kieroa, että se antaa
ajattelun aihetta katsojalle, sanoista puhumattakaan. Lyriikat heillä
ovat yhteiskunnallisempia kuin moni uskoisikaan. Ja jos ei joku vielä
tiennyt, Hyrde on YUP:n kitaristin veli. Myös musiikillisia yhteyksiä
löytyy.

Ja vaikka minä en hevidiggari olekaan, kansa on. Ainakin nyt, kun
meillä on Lordi. Vaikka itseasiassa Lordi on hevistä kaukana, se
mielletään meillä päin pääministereitä myöten sellaiseksi. On se kyllä
ruma mies, mutta näkisittepä ilman naamiota. Ehkä joku onkin nähnyt.
Lordi rykäisi halleluujansa kymmentuhatpäiselle kansalle Pyhäjärven
rannalla lauantaina.

Miksi sitten keski-ikä oli festivaaliksi poikkeuksellisen korkea
tänä vuonna? Selitys löytyy kasarihevin kauhukakaroista: WASPista ja
Twisted Sisteristä. Molemmat bändeistä vetivät hittikimaransa Euroopan
turneen aloituksen kunniaksi. Pakko sanoa, että kaikkien bändien ei
tarvitsisi tehdä comebackia, mutta minkä sille mahtaa kun veri vie
lavoille. Vai raha? Toki turvallisuus ja viihtyvyystekijöihin vedoten
oli Santalahdelta fiksu veto, ottaa vanhempien ikäluokkien bändejä.
Järjestyshäiriöitä ei juurikaan nääs näkynyt kolmen päivän pituudesta
huolimatta.

Sauna Open Air raikasi Tampereen Eteläpuistossa koko pitkän ja
aurinkoisen viime viikonlopun. Väkeä oli enemmän kuin tarpeeksi ja
kaikilla oli hiki. Mainio kesänavaus kaikin puolin.
Ps. Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että kasikytluku on hyvä unohtaa.

Sauna Open Air

Tervetuloa Festaripäiväkirjaani! Festareita tulee kierrettyä, kun toimittajan duunia teen. Antoisia lukuhetkiä!

Lisää löylyä!

Juoksen hiestä märkänä Hämeenpuistossa ja päätä jomottaa.
Kuumehoureisena kuulen popin ensiäänet yli Ratinanniemen. Ja ei minkä
tahansa popin. Lavalle on juuri noussut kaikkien laihojen sankari itse
Iggy Pop. 59-vuotias lihaskinttu ei esittelyjä kaipaa, mutta sanotaan
nyt vaikka sen verran, että joko Mr Pop vetää huumeita tai on
järjiltään. Ei kulunut meinaan nanosekunttiakaan niin, että kyseinen
veijari olisi ollut paikoillaan lavalla ja show kesti kuitenkin sen
puolitoista tuntia. Ja jos joku osaa ottaa yleisönsä, niin hän on
Iggy. Show huipentui siihen, että Iggy kuuluttaa mikkiinsä "Hey come
on you fat asses! Come to stage right now!" ja lava täyttyi
tanssivasta yleisöstä. Rohkea ja kunnioitettava veto, kerta kaikkiaan.
Euran Essentia-keikan takia perjantain löylyt jäivät väliin, mutta
lauantaina kiuas oli entistä kuumempi. Väkeä oli erikokoista ja
näköistä ja tunnelma oli suorastaan emansipoitunut. Siitä esimerkkinä
muutama suloinen yhdyntä metsien reunoilla, jonne satuin sivusilmällä
vilkaisemaan. Perjantaista kuitenkin sen verran, että lavalla
pääesiintyjänä repäisi Cradle of Filth, jonka syyskuussa ilmestyvällä
albumilla vierailee muun muassa Ville Valo.
Stam1na trash-riffittelyineen sopii iltapäivään kuin sahti
hääjuhliin ja parrakkaat körilykset ottivat tilanteesta vaarin.
Vokalisti Hyrde pyöri kitaransa kanssa niin lähellä valonnopeutta,
että olin lähes varma, että mies kaatuisi piuhoihinsa. Vaikka en
olekaan koskaan tunnustautunut hevimusiikin ystäväksi, Stam1na tekee
tässä selvän poikkeuksen. Musiikki on niin kieroa, että se antaa
ajattelun aihetta katsojalle, sanoista puhumattakaan. Lyriikat heillä
ovat yhteiskunnallisempia kuin moni uskoisikaan. Ja jos ei joku vielä
tiennyt, Hyrde on YUP:n kitaristin veli. Myös musiikillisia yhteyksiä
löytyy.
Ja vaikka minä en hevidiggari olekaan, kansa on. Ainakin nyt, kun
meillä on Lordi. Vaikka itseasiassa Lordi on hevistä kaukana, se
mielletään meillä päin pääministereitä myöten sellaiseksi. On se kyllä
ruma mies, mutta näkisittepä ilman naamiota. Ehkä joku onkin nähnyt.
Lordi rykäisi halleluujansa kymmentuhatpäiselle kansalle Pyhäjärven
rannalla lauantaina.
Miksi sitten keski-ikä oli festivaaliksi poikkeuksellisen korkea
tänä vuonna? Selitys löytyy kasarihevin kauhukakaroista: WASPista ja
Twisted Sisteristä. Molemmat bändeistä vetivät hittikimaransa Euroopan
turneen aloituksen kunniaksi. Pakko sanoa, että kaikkien bändien ei
tarvitsisi tehdä comebackia, mutta minkä sille mahtaa kun veri vie
lavoille. Vai raha? Toki turvallisuus ja viihtyvyystekijöihin vedoten
oli Santalahdelta fiksu veto, ottaa vanhempien ikäluokkien bändejä.
Järjestyshäiriöitä ei juurikaan nääs näkynyt kolmen päivän pituudesta
huolimatta.
Sauna Open Air raikasi Tampereen Eteläpuistossa koko pitkän ja
aurinkoisen viime viikonlopun. Väkeä oli enemmän kuin tarpeeksi ja
kaikilla oli hiki. Mainio kesänavaus kaikin puolin.
Ps. Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että kasikytluku on hyvä unohtaa.